Tämä on hyvä artikkeli.

Suomen itsenäistyminen

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 9. joulukuuta 2016 kello 18.39 käyttäjän Risukarhi (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen itsenäistyminen tarkoittaa Venäjän keisarikuntaan kuuluneen Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan julistautumista itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917. Itsenäistymismahdollisuuden käsittely Suomessa alkoi keväällä 1917. Itsenäisyysjulistus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 6. joulukuuta samana vuonna. Ennen Suomen itsenäistymistä maahan olivat vaikuttaneet sortovuodet, joiden aikana suomalaiset vähitellen menettivät luottamuksensa Venäjän keisariin Suomen erityisaseman turvaajana. Suomen itsenäistyminen liittyi Venäjällä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtuneeseen mullistukseen: Venäjän vallankumoukseen, jossa keisarivalta kaatui. Suomelle itsenäisyyden myönsi Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto. Neuvosto-Venäjän bolševikkijohtaja Vladimir Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, jolloin Suomen autonominen alue ei muodostunut osaksi Neuvosto-Venäjää ja myöhempää Neuvostoliittoa. Useimmat maat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuosina 1918–1919. Suomen itsenäiseksi julistamista edelsi sisäinen taistelu valtalaista ja sitä seurasi kansaa jakanut Suomen sisällissota kevättalvella 1918.

Vuoden 1742 Elisabetin manifesti

Mahdollisuus itsenäiseen Suomen kuningaskuntaan mainittiin jo vuonna 1742 Venäjän keisarinna Elisabetin hattujen sodan aikana allekirjoittamassa Elisabetin manifestissa, mutta kun suomalaiset tarttuivat Elisabetin manifestin lupauksiin ja erinäisissä yhteyksissä todella pyrkivät valmistelemaan Holsteinin herttuan valintaa maan hallitsijaksi, venäläiset ja erikoisesti Elisabet eivät enää olleet aiheesta kiinnostuneita.[1][2]

Kansallistunteen syntyminen ja tie kohti itsenäisyyttä

Eetu Iston teos Hyökkäys vuodelta 1899 muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.

Professori Martti Häikiön mukaan itsenäinen valtio tarvitsee muodostuakseen sekä henkisiä tekijöitä kuten kansallisen identiteetin muotoutumisen, kansallistunteen ja itsenäisyystahdon ja toisaalta konkreettisia instituutioita kuten oikeusjärjestyksen, hallintoelimet ja politiikan. Suomessa hallintoelinten muodostaminen alkoi jo 1809 autonomian myötä, kun maahan perustettiin hallituskonselji, myöhempi Keisarillisen Suomen senaatti, ja sen myötä ministeriöt, kanslerit ja muut hallintorakenteet.[3] Vaikka autonomia ei ulottunut ulkopolitiikkaan, Suomi hoiti ulkosuhteitaan taloudellisesti tärkeiden yhteistyökumppanien kanssa konsuli- ja kunniakonsulitasolla.[4]

Kansallistunne kasvoi yhdessä yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen kanssa.[3] Johan Ludvig Runeberg ja Elias Lönnrot loivat 1830- ja 1840-luvulla ihannekuvan Suomen kansasta ja Suomen luonnosta. Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat muodostivat suomalaista kulttuuria sen omissa ja muiden silmissä ja antoivat Suomelle moraalisen identiteetin.[5] Kansallisromantismin keskeisiin henkilöihin kuului myös J. V. Snellman, joka vaikutti voimakkaasti siihen, että suomenkielinen väestön enemmistö ryhtyi vaatimaan kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksiaan.[6]

Suomen säätyvaltiopäivät kokoontuivat säännöllisesti vuodesta 1863. Poliittinen toiminta järjestyi puolueiksi. Samaan aikaan vaikuttivat suuret kansanliikkeet kuten suomalaisuus, herännäisyys, raittiusliike, kansansivistysaate, osuustoimintaliike ja työväenliike.[3] Vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa syntyi yksikamarinen Suomen eduskunta, jonka edustajien vaalit tehtiin yleisiksi ja yhtäläisiksi.[7]

Toinen sortokausi ja ensimmäisen maailmansodan syttyminen saivat erilaiset aktivistiliikkeet yhdistymään ylioppilaskomitean johdolla. Ne ottivat päämääräkseen Suomen täydellisen irroittamisen Venäjästä. Itsenäisyysliikkeen uusi johtoelin, keskuskomitea, piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista ja sotilaskoulutuksen hankkimista ulkomailta, käytännössä Saksalta. Saksa suostuikin suomalaisten anomuksiin, koska sen etujen kannalta oli järkevää tukea vallankumouksellista toimintaa sen vihollista Venäjää vastaan. Jääkäriliike sai lähettää aluksi 200, lopulta kaikkiaan 1900 suomalaista koulutettaviksi Lockstedtin leirille.[8]

Vuoden 1917 keskustelu Suomen asemasta

Korkeimman vallan kysymys ja valtalaki

Pääartikkeli: Valtalaki

Ensimmäisessä maailmansodassa erityisesti Saksalle kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän keväällä 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Venäjän väliaikainen hallitus nimitti Suomeen uuden senaatin. Suomessa tilanne nähtiin perustuslaillisena kriisinä. Professori Rafael Erichin ja aktivistien tulkinnan mukaan Suomessa korkeimman vallan olisi pitänyt olla eduskunnalla eikä Venäjän väliaikaisella hallituksella.[9] Ajatus Suomen täydellisestä vapaudesta ja itsenäisyydestä esitettiin ensimmäisen kerran julkisesti 31. maaliskuuta 1917 Siperiasta palanneen P. E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa. Suomen eduskunta kokoontui ensimmäistä kertaa vuoden 1916 vaalien tuloksen mukaisena. Sen asemasta syntyi kiistaa sosiaalidemokraattien ja porvaripuolueiden välille.[10] Sosialidemokraattien ja aktivistien mielestä Suomen suuriruhtinaana toimineen keisarin erottua korkein valta tulisi siirtää Suomessa eduskunnalle, kun taas pääosa porvareista kannatti yhteistoimintaa Venäjän hallituksen kanssa.[11] Lähinnä vanhasuomalaisiin kuulunut myöntyväisyyslinjan kannattaja, valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmari katsoi, ettei Suomen tule itsenäistyä, koska siinä tapauksessa Viipurin lääni todennäköisesti menetettäisiin.[12]

Suomen eduskunta julistautui korkeimmaksi valtiomahdiksi 18. heinäkuuta hyväksytyllä valtalailla. Laki siirsi kaiken siihen asti tsaarille ja suuriruhtinaalle kuuluneen vallan eduskunnalle, poikkeuksena ulko- ja sotilaspolitiikka – Suomi oli siihen aikaan sotatilassa olleen vallan miehittämänä vailla omaa sotaväkeä. Valtalaki hyväksyttiin kiireellisenä äänin 135–55. Lakia vastustaneet porvarilliset puolueet toivoivat vallan keskittämistä senaatin talousosastolle eikä eduskunnalle. Eduskunta päätti olla lähettämättä lakia vahvistettavaksi Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, jolle se ei enää sosialistisen enemmistön mielestä olisi kuulunutkaan. Osa porvareista tätä kuitenkin edellytti ja sosialistit taipuivat myöhemmin Pietariin lähetettävään tiedonantoon. Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut sisäisten ristiriitojen vaivaama Venäjän hallitus hajotti eduskunnan. Vaaliliittoon yhdistynyt porvaristo sai syksyn vaaleissa uuteen eduskuntaan enemmistön.[13][14]

Lokakuun vallankumous Venäjällä

Suomen eduskunnan 6. joulukuuta 1917 hyväksymä hallituksen julistus Suomen kansalle.

Väliaikaisen hallituksen kukistuttua bolševikkien lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittiset piirit jakautuivat toisella tavoin kahtia itsenäisyyden tavoittelun suhteen. Porvarit halusivat nyt irtautua Venäjästä mahdollisimman nopeasti. Heille oli kuitenkin ongelmallista, että ainoa jonkin tason neuvotteluihin kykenevä osapuoli Venäjällä olivat neuvostovaltaan suuntautuneet bolševikit. Porvarit halusivat hakea itsenäisyydelle tunnustuksen länsimailta, kun taas sosialidemokraatit halusivat sen Venäjän bolševikkihallitukselta.[15] Epäselvässä tilanteessa eduskunta julistautui ”toistaiseksi” korkeimman vallan haltijaksi 15. marraskuuta.[16] Svinhufvud kokosi itsenäisyysmiehistä uuden senaatin eli hallituksen, joka aloitti toimintansa 27. marraskuuta ja asetti tärkeimmäksi tavoitteekseen itsenäisyyden pikaisen toteuttamisen.[17]

Saksan kannustus

Svinhufvud ja itsenäisyysaktivistit halusivat sitoa Suomen itsenäisyyden erityisesti Saksan tukeen, sillä se oli selvästi voittanut itärintaman sodan Venäjää vastaan. Saksa oli tukenut jääkäriliikettä ja elokuussa 1917 Saksan armeijan päämajoitusmestari Erich Ludendorff päätti toimittaa lisää aseita suomalaisille separatisteille. Suomen senaatin edustajan Edvard Hjeltin vieraillessa Saksan päämajassa 26. marraskuuta kenraali Ludendorff rohkaisi suomalaisia julistamaan maansa itsenäiseksi ja lupasi Saksan tukevan Suomen itsenäisyyttä tulevissa Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa. Hjeltin Helsinkiin lähettämä tieto saattoi osaltaan rohkaista Svinhufvudin senaattia itsenäisyysjulistuksen antamiseen, vaikka se ei ollutkaan Saksan hallituksen virallinen kanta. Suomalaisten tietämättä Ludendorffin lupausta ei pidetty, sillä saksalaiset eivät ottaneet Suomen itsenäisyyskysymystä esille Brest-Litovskin neuvotteluiden tässä vaiheessa. Suomi oli Saksalle toissijainen tavoite Puolaan, Baltiaan ja Ukrainaan nähden, joten sen vuoksi ei haluttu hankaloittaa rauhanneuvotteluita. Saksan ulkoministeriö halusi odottaa ja katsoa tunnustaisiko Neuvosto-Venäjän johto Suomen itsenäisyyden.[17]

Itsenäisyysjulistus

Pääartikkeli: Suomen itsenäisyysjulistus

Svinhufvudin senaatti eli Suomen hallitus luki laatimansa itsenäisyysjulistuksen 4. joulukuuta 1917 eduskunnalle, joka hyväksyi sen kaksi päivää myöhemmin porvaripuolueiden äänin 100–88. Äänestyksessä hävinneessä sosialidemokraattien vastaehdotuksessa vaadittiin itsenäistymisneuvotteluita Venäjän hallituksen kanssa, perustuen neuvostohallituksen julistukseen kansojen itsemääräämisoikeudesta. Itsenäisyysjulistukseen kuului maininta toimenpiteistä, "jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut", eli neuvottelematta neuvostohallituksen kanssa.[14] Julistuksen hyväksymispäivä, 6. joulukuuta vakiintui myöhemmin Suomen kansallispäiväksi, itsenäisyyspäiväksi.[6]

Suomen itsenäisyyden tunnustaminen

Yritykset välttää bolševikkihallituksen puoleen kääntyminen

Svinhufvudin hallitus lähetti heti itsenäisyyden tunnustamispyynnön Ruotsille, Norjalle, Tanskalle, Saksalle, Ranskalle ja Britannialle. Venäjältä tunnustamista ei pyydetty, koska sen ajateltiin myöntyvän asiaan helpommin länsimaiden ensin annettua tunnustuksensa. Keskeiset valtiot eivät kuitenkaan suostuneet tunnustamaan itsenäistä Suomea, ennen kuin entinen emämaa Venäjä sen tekisi.[15] Länsimaat kehottivat Svinhufvudia kääntymään Leninin johtaman bolševikkihallituksen puoleen. Svinhufvud oli tähän haluton, koska hän ei halunnut tunnustaa bolševikkeja Venäjän laillisiksi vallanpitäjiksi, varsinkin jos nämä eivät pysyisi pitkään vallassa. Eduskunta päätti 22. joulukuuta yksimielisesti pyytää Suomen itsenäisyydelle tunnustusta bolševikkihallituksen sijaan Venäjän perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, jonka oletettiin kokoontuvan pian ja jossa enemmistönä olivat Venäjän maltillisemmat vasemmistopuolueet. Neuvosto-Venäjän kanssa rauhanneuvotteluita käynyt Saksa kuitenkin painosti Suomen hallitusta kääntymään nimen omaan Leninin kansankomissaarien neuvoston puoleen, mihin Svinhufvud lopulta taipui, koska Saksan tunnustus haluttiin nopeasti.[17]

Leninin motiivit Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen

Lenin oletti Venäjän vähemmistökansallisuuksien eroamisoikeuden tukemisen edistävän bolševikkien päätavoitetta eli sosialistisen vallankumouksen leviämistä. Hänen kehittämänsä niin sanotun ”eroaminen yhdistymistä varten” -teorian mukaan pienten kansojen vapaa eroaminen Venäjästä pohjustaisi niiden myöhempää ”vapaata yhdistymistä” ”Venäjän sosialistiseen federaatioon” tai laajemman maailmanlaajuisen neuvostovallan yhteyteen.[18][17] Lenin oli aiemmin samana vuonna kuuluisissa huhtikuun teeseissään vaatinut puoluettaan tunnustamaan vähemmistökansallisuuksien eroamisoikeuden, mutta tämä ohjelma ei nauttinut yksimielistä kannatusta edes bolševikkien omassa keskuudessa. Lisäksi oli epäselvää, mitä kansallisuuksia eroamisoikeus käytännössä koskisi. Venäjän sosialistit olivat aiemmin pitäneet vakavasti otettavana mahdollisuutena lähinnä Puolan irtautumista valtakunnasta, mutta sortovuosien tapahtumien jälkeen Lenin oli vakuuttunut siitä, että myös Suomi oli Puolan tavoin Venäjästä erillinen kansallinen kokonaisuus.[19] Myöhemmin ilmeni, että esimerkiksi Ukrainalle Lenin ei ollut halukas sallimaan itsenäistymistä. Venäjän muista vasemmistopuolueista sosialistivallankumoukselliset ja menševikit olivat teoriassa kansojen itsemääräämisoikeuden kannalla, mutta eivät ottaneet avoimesti kantaa Suomen itsenäisyyden puolesta niin kuin bolševikit. Venäjän monarkistinen oikeisto vastusti ehdottomasti Suomen itsenäisyyttä. Perustuslakia säätävä kansalliskokous ei ehtinyt koskaan käsitellä Suomen asiaa.[17]

Suomen sosiaalidemokraattien johdon valtuuskunta kävi tapaamassa Leniniä 8.–9. joulukuuta ja uudelleen 25. joulukuuta. He vakuuttivat Suomen kansan haluavan itsenäisyyttä, ja että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen helpottaisi vallankumouksen syntymistä myös Suomessa, koska sen jälkeen porvaristo ei voisi enää käyttää itsenäisyysvaatimusta aseena luokkataistelussa. Lenin lupasi tunnustaa Suomen itsenäisyyden, mutta kehotti suomalaisia kiirehtimään vallankumousta.[17]

Neuvosto-Venäjä tunnustaa itsenäisyyden

Venäjän kansankomissaarien neuvoston 31.12.1917 antama esitys Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Allekirjoittajina Lenin, Trotski, Petrovski, Stalin, Steinberg, Karelin ja Schlichter sekä varmentajina Bontš-Brujevitš ja sihteeri Gorbunov.

Svinhufvudin, Carl Enckellin ja Gustaf Idmanin muodostama Suomen senaatin valtuuskunta saapui 29. joulukuuta 1917 Pietariin virallisen tunnustuspyynnön kanssa. Kansankomissaarien neuvosto antoi tunnustusesityksen muutamaa minuuttia ennen puoltayötä 31. joulukuuta (J: 18. joulukuuta).[17] Suomen valtuuskunta ei tyytynyt Venäjän hallituksen allekirjoittamaan paperiin, vaan odotti kunnes sai tunnustuksen henkilökohtaisesti Leniniltä.[20] Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea vahvisti päätöksen 4. tammikuuta 1918. Keskuskomitean puheenjohtaja Jakov Sverdlov luovutti päätösasiakirjan Idmanille seuraavana päivänä.[21]

Neuvosto-Venäjän tunnustettua Suomen itsenäisyyden oli tarkoitus asettaa suomalais-venäläinen komitea päättämään itsenäistymiseen liittyvistä käytännön asioista, kuten venäläisten sotajoukkojen vetämisestä pois Suomesta. Kansankomissaarien neuvosto viivytteli omien edustajiensa nimeämistä, joten komiteaa ei saatu nimitettyä ennen Suomen sisällissodan puhkeamista. Neuvosto-Venäjä vei viimein prosessin loppuun punaisten sisällissodan aikana perustaman kansanvaltuuskunnan kanssa, jonka se tunnusti Suomen lailliseksi hallitukseksi. Valtiosopimus Venäjän neuvostotasavallan ja Suomen sosialistisen työväentasavallan välillä solmittiin 1. maaliskuuta 1918, mutta se menetti pian merkityksensä punaisten hävittyä Suomen sisällissodan.[22]

Urho Kekkonen käytti Leninin roolia Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa hyödykseen 1959 yöpakkasten aikana, kun hän piti Leningradissa puheen joss amuisteli tätä tapahtumaa. Tällä saattoi vihjailla, että Suomen itsenäisyys on pyhä asia, johon ei pidä myöhempien johtajien kajoaman.[23]

Muiden maiden tunnustus Suomen itsenäisyydelle

Venäjän jälkeen Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen 4. tammikuuta sekä ja Tanska ja Norja 10. tammikuuta. Saksan tunnustus julkaistiin 6. tammikuuta,[15] mutta valtakunnankansleri Georg von Hertling kertoi jälkeenpäin tunnustamisen tapahtuneen jo 4. tammikuuta. Kaikkiaan 15 maata tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 aikana, mutta esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian tunnustus saatiin vasta keväällä 1919.[24]

Suomi lähetti Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin erityisiä valtuuskuntia ilmoittamaan itsenäistymisestä ja kiirehtimään tunnustuksia. Suurin osa tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1919 loppuun mennessä.[24][25]

Suomen itsenäisyyden tunnustaneet valtiot 1910-luvun loppuun:

valtio ajankohta
Venäjä 4. tammikuuta 1918
 Ranska 4. tammikuuta 1918
 Ruotsi 4. tammikuuta 1918
 Saksa 4. tammikuuta 1918
 Kreikka 5. tammikuuta 1918
 Norja 10. tammikuuta 1918
 Tanska 10. tammikuuta 1918
 Sveitsi 11. tammikuuta 1918
 Itävalta-Unkari 13. tammikuuta 1918
 Alankomaat 28. tammikuuta 1918
 Espanja 21. helmikuuta 1918
 Osmanien valtakunta 21. helmikuuta 1918
 Bulgaria 27. helmikuuta 1918
 Argentiina 11. toukokuuta 1918
Persia 23. heinäkuuta 1918
Siam 9. lokakuuta 1918
 Puola 8. maaliskuuta 1919
 Britannia 6. toukokuuta 1919
Yhdysvallat 7. toukokuuta 1919
 Japani 23. toukokuuta 1919
 Belgia 10. kesäkuuta 1919
 Chile 17. kesäkuuta 1919
Peru 23. kesäkuuta 1919
 Italia 27. kesäkuuta 1919
 Uruguay 18. elokuuta 1919
Liechtenstein 27. lokakuuta 1919
 Portugali 19. joulukuuta 1919
Brasilia 26. joulukuuta 1919
 Kolumbia 31. joulukuuta 1919

Vuonna 1920 Suomen itsenäistymisen tunnustivat Romania, Venezuela, Panama, Ecuador, Meksiko ja Unkari, vuonna 1921 Paraguay ja Luxemburg, vuonna 1922 Serbia ja vuonna 1928 Afganistan ja Albania.[25]

Nuoren valtion järjestäytyminen

Porvarillinen tasavalta vakiintuu

Itsenäistymisen aikaan Suomella ei ollut omaa sotaväkeä. Maassa oli venäläisiä varuskuntia, ja itsenäistymisen aikoihin syntyi vapaaehtoisia aseellisia joukkoja: vasemmistolaiset punakaartit ja porvarilliset suojeluskunnat. Suojeluskuntajoukot alkoivat karkoittaa venäläissotilaita kenraali C. G. E. Mannerheimin johdolla. Punakaartit kapinoivat hallitusta vastaan. Syttyneeseen Suomen sisällissotaan osallistui hallituksen puolella myös saksalaisia ja ruotsalaisia, ja kapinallisten puolella venäläistä sotaväkeä.[3] Sisällissodan aikana Suomessa oli kaksi hallitusta, Svinhufvudin senaatti ja punaisten perustama Suomen kansanvaltuuskunta, jonka Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen lailliseksi hallitukseksi.[26] Maaliskuussa 1918 Neuvosto-Venäjän ja Saksan välillä solmittu Brest-Litovskin rauhansopimus jätti Suomen Saksan valtapiiriin, jolloin venäläiset joukot vedettiin Suomesta pois ja saksalaiset tulivat sisällissotaan valkoisten avuksi tekemällä maihinnousun Suomen etelärannikolle. Saksan Itämeren-divisioona jäi Suomeen myös sisällissodan jälkeen ja Suomen ja ulko- ja kauppapolitiikka sidottiin Saksaan. Suomen hallitsijaksi yritettiin saada saksalainen kuningas, mikä johti niin sanottuun hallitusmuotokiistaan. Saksa hävisi maailmansodan ympärysvalloille marraskuussa 1918, jolloin Saksan vaikutusvalta Suomessa päättyi, Suomen kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi kruunusta ja kuningakunta-ajatuksesta luovuttiin.[27][28]

Suomessa valtionpäämiehelle kuuluneita tehtäviä hoiti syksyllä 1917 ensin eduskunta ja sitten senaatin puheenjohtaja (pääministeri), toukokuusta 1918 lähtien uusi toimija valtionhoitaja ja lopulta kesästä 1919 lähtien Suomen presidentti.[3] Itsenäisyyden ajan ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1. ja 3. maaliskuuta 1919. Valittu eduskunta oli porvarienemmistöinen, mutta sosiaalidemokraateista tuli suurin yksittäinen puolue. Sosiaalidemokraatit saivat 80 ja Kristillinen työväenliitto 2 paikkaa. Porvarilliset puolueet asivat yhteensä 118 paikkaa, joista Maalaisliitto 42, Kansallinen Kokoomus 28, Kansallinen Edistyspuolue 26 ja Ruotsalainen Kansanpuolue 22 paikkaa.[29] Pian tämän jälkeen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin edistyspuolueen K. J. Ståhlberg.[30]

Valtiolliset instituutiot

Useimmat tarvittavat virastot ja viranomaiset oli perustettu jo autonomian aikana, ja ne saattoivat jatkaa toimintaansa itsenäisessä Suomessa mahdollisen nimenmuutosten jälkeen. Maanmittaushallitus ja Metsähallitus siirtyivät maatalousministeriön alaisuuteen. Suomen Pankin hallinnollinen asema ei muuttunut itsenäistymisessä. Rahapaja jatkoi teollisuushallituksen alaisuudessa vuoteen 1925, jolloin se siirrettiin valtiovarainministeriölle. Koska luotsilaitoksella oli sotilaallista merkitystä, se oli joutunut venäläistämistoimien kohteeksi. Itsenäisessä Suomessa luotsaustoimintaa jatkoi 15.12.1917 perustettu merenkulkuhallitus.[31]

Kieliryhmien suhteet

Suomen- ja ruotsinkielisten väliset kiistat olivat alkaneet 1800-luvun lopulla. Vuonna 1917 kielikysymys oli taka-alalla muiden ongelmien viedessä päähuomion, mutta sisällisodan jälkeen kieliryhmien välit kärjistyivät jälleen. Kiistoja aiheutti muun muassa kielilainsäädäntö.[32] Autonomian aikana oli ollut voimassa Ruotsin laki, ja ruotsia käytettiin virkakielenä. Myös hallintoperinne ja koulutus pitivät ruotsin kielen vahvaa asemaa yllä. Suomenkielisten oppikoulujen määrä alkoi merkittävästi kasvaa 1870-luvun loppupuolelta lähtien. Suomeksi koulunsa käyneiden ylioppilaiden määrä ylitti ruotsinkielisten määrän 1800-luvun lopulla. Tämän jälkeen virkamieskunta suomalaistui nopeasti. Kun Suomi itsenäistyi, sekä suomesta että ruotsista tuli maan kansalliskieliä, joiden asema turvattiin perustuslaissa. Itsenäistymisen jälkeen suomen kielen laatua alettiin tietoisesti kehittää myös virallisin toimin. [33]

Kansallistunnusten valinta

Suomi-neito ja siniristilippu postikortissa vuodelta 1906.

Itsenäinen Suomi tarvitsi oman kansallislipun, jolla voitaisiin kuvata Suomen valtiollista vapautta. Eduskunta valitsi useista ehdotuksista siniristilipun, ja uusi Suomen lippu otettiin käyttöön 28. toukokuuta 1918.[34]

Leijonakuvioista Suomen vaakunaa oli käytetty jo Ruotsin vallan aikana Pohjanlahden itäpuolisten alueiden tunnuksena ja sen jälkeen keisarillisen Venäjän Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana. Saman vaakunan käyttöä jatkettiin sellaisenaan myös itsenäisessä Suomessa.[35]

Kansallislaulun valinnasta tuli keväällä 1918 myös osa luokkataistelua. Runebergin ja Paciuksen Maamme-laulua laulettiin porvarillisissa itsenäisyysjuhlissa, mutta sosialistien tilaisuuksissa soitettiin Marseljeesia ja Internationaalia. Ylioppilaat toivat esille myös Jääkärimarssin, joka onnistui ylittämään kielirajat. Akateemisissa itsenäisyysjuhlissa 1918 Akademiska Sångföreningen esitti sen ruotsiksi ja Ylioppilaskunnan Laulajat suomeksi. Valkoisten voitto sisällissodassa vakiinnutti lopulta Maamme-laulun aseman Suomen kansallislauluna.[36]

Myös itsenäisyyspäivästä oli aluksi eri mielipiteitä. Oikeisto halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.[37] Vuonna 1919 Valtioneuvosto määräsi itsenäisyysjulistuksen hyväksymispäivän eli joulukuun 6:nnen vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa, ja vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi.[38]

Tarton rauha ja valtakunnan rajat

Sisällissodan alettua Suomi Neuvosto-Venäjä olivat teknisesti katsoen sodassa tammikuusta 1918 alkaen. Lopulta 14. lokakuuta 1920 maiden välillä solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa äänin 163–27.[39] Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin valtioiden välillä ja sopimus astui voimaan 31.12.1920.[40]

Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka Venäjän keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät.[41]

Helmikuussa 1918 Ruotsin hallituspiirit huomasivat Venäjän vaikutusvallan vähentyneen Suomessa. Ruotsalainen laivasto-osasto miehitti Ahvenanmaan, mutta Saksa lähetti sinne joukkojaan ja ruotsalaiset joukot palasivat kotiinsa. Ahvenanmaa jäi näin kuulumaan Suomeen, ja Mannerheim lähetti sinne maaliskuussa sotilasmaaherran.[42] Ahvenanmaan kysymys ratkaistiin Kansainliiton neuvostossa Suomen hyväksi vuonna 1921.[43]

Lähteet

  • Manninen Ohto, Mustakallio Katariina & Haapala Pertti (ohjaus): Suomi 80 - itsenäistymisen vuodet 1917-1918 (opetusprojekti) 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 8.5.2016.
  • Häikiö Martti, Kokkonen Jouko & Ylitalo Essi: Svinhufvud - Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet (sivusto, jolla kuvataan Suomen itsenäisyysvaiheen tapahtumia ja keskeisiä merkkihenkilöitä) Suomi100. 2016-2017. Helsingin Suomalainen Klubi. Viitattu 8.5.2016.
  • Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Manninen, Ohto). Helsinki: Valtionarkisto, 1992.

Viitteet

  1. ↑ Kuningaskuntahanke 1742 kysy.fi. Viitattu 1.5.2016.
  2. ↑ 40. Keisarinna Elisabetin manifestin suomennos, 1742 Virtuaalinen vanha kirjasuomi. 2013. Helsingin yliopisto. Viitattu 24.11.2016.
  3. ↑ a b c d e Martti Häikiö: Kansakunta itsenäistyy – näkökulmia Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlan viettoon (julkaistu aiemmin teoksessa Jussi Nuorteva 60 vuotta 22.7.2014. SKS 2014.) Svinhufvud / Suomi 100. 2014/2017. Viitattu 26.3.2016.
  4. ↑ Suomen itsenäistymistä edeltävä aika: ulkoasioiden hoito autonomian aikana Ulkoasiainministeriö. Viitattu 26.3.2016.
  5. ↑ Klinge, Matti: Runeberg, Johan Ludvig (1804–1877) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.3.2016.
  6. ↑ a b Tie kohti Suomen itsenäisyyttä 2010. Suomen suurlähetystö, Sofia. Viitattu 12.7.2015.
  7. ↑ Johanna Annola ja Pekka Haavisto: Eduskunta Suomi 80. Tampereen yliopisto. Viitattu 13.5.2016.
  8. ↑ Mikko Nuppola ja Janne Viitala: Jääkäriliike Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 26.3.2016.
  9. ↑ Tanja Grén ja Hanna Yli-Hinkkala: Uusi senaatti muodostetaan Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 28.3.2016.
  10. ↑ Outi Kylväjä ja Teemu Sainio: Eduskunta kokoontuu Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 28.3.2016.
  11. ↑ Sanna Haavisto ja Anna Jylhäsaari: Väliaikainen hallitus Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 6.12.2016.
  12. ↑ Heikki Talvitie: Venäjä, Venäjä, Venäjä, s. 209–210. Helsinki: Auditorium, 2014. ISBN 978-952-7043-06-6.
  13. ↑ Janne Viitala ja Mikko Nuppola: Valtalaki Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 14.8.2015.
  14. ↑ a b Antti Hyvönen: Suurten tapahtumien vuodet 1917 – 1918, s. 27–30. Toinen, täydennetty painos. Helsinki: Kansankulttuuri, 1977. ISBN 951-615-146-9.
  15. ↑ a b c Kuusinen Janne: Itsenäisyyden tunnustaminen Suomi80. Tampereen yliopisto. Viitattu 14.8.2015.
  16. ↑ Johanna Hannola ja Pekka Haavisto: Eduskunta: Kysymys korkeimmasta vallasta ratkeaa Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 26.3.2016.
  17. ↑ a b c d e f g Luntinen, Pertti: Itsenäisyyspäätös kypsyy, s. 222–224, 229–238, 240–241 teoksessa Itsenäistymisen vuodet I.
  18. ↑ Suomen asema suhteessa Venäjään maaliskuun vallankumouksesta tammikuuhun 1918 Poliittisen historian valintakokeen arvosteluperusteet. 2014. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta. Viitattu 26.3.2016.
  19. ↑ Luntinen, Pertti: Autonomian vahvistamisyritys, s. 176–177 teoksessa Itsenäistymisen vuodet I.
  20. ↑ Ilkka Malmberg: Mitä tapahtui silloin, kun Suomi itsenäistyi? 6.12.2012. HS Kuukausiliite. Viitattu 14.8.2015.
  21. ↑ Uudenvuodenaatto Pietarin Smolnassa - Itsenäisyyden tunnustus 31.12.1917 Ulkoministieriö. Viitattu 26.11.2016.
  22. ↑ Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918, s. 185, 188–191, 246–251. WSOY, Porvoo–Helsinki 1967.
  23. ↑ UKK värväsi Leninin Suomen itsenäisyyden takuumieheksi Yle Elävä Arkisto. Viitattu 25.11.2016.
  24. ↑ a b Paloposki, Jyrki: Euroopan maat tunnustavat Suomen itsenäisyyden - vivat, floreat, crescat Ulkoministeriö 90 vuotta. Ulkoministeriö. Viitattu 26.3.2016.
  25. ↑ a b Suomen itsenäisyyden tunnustaneet maat: Svinhufvud-sivusto. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Viitattu 26.3.2016.
  26. ↑ Sopimus Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä. (1918. Suomen asetuskokoelma (Punaisten julkaisemat numerot) N:o 31) Histdoc. Viitattu 24.11.2016.
  27. ↑ Vares V: Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus, s. passim.. WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9.
  28. ↑ Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). s. 117-120. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
  29. ↑ Kronologia 1919 Svinhufvud - Suomi 100. 2016. Viitattu 9.5.2016.
  30. ↑ Ensimmäinen presidentti astuu virkaansa 1919 Yle Elävä arkisto. 1919/2006. Viitattu 23.4.2016.
  31. ↑ Autonomian ajan viranomaiset Arkistojen portti. 2015. Viitattu 27.3.2016.
  32. ↑ Sami Suodenjoki ja Lauri Ojanperä: Kieliolot Suomi80. Viitattu 30.3.2016.
  33. ↑ Häkkinen Kaisa: Suomen kieli vallan kielenä Tieteessä Tapahtuu. Viitattu 30.3.2016.
  34. ↑ Suomen lipun historia Suomi80. Viitattu 29.3.2016.
  35. ↑ Suomen vaakuna Sisäministeriö. Viitattu 29.3.2016.
  36. ↑ Salmenhaara, Erkki: Maamme-laulu kansallisena symbolina. s. 196 Teoksessa: Vierimaa, Irma & Kilpeläinen, Kari & Sivuoja-Gunaratnam, Anne (toim.): Siltoja ja synteesejä. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-746-3.
  37. ↑ Kolbe, Laura: Linnan juhlia vuodesta 1919 Tiede. 2001. Viitattu 27.1.2016.
  38. ↑ Oja, Heikki: Aikakirja 2007, s. 199. Helsinki: Helsingin yliopiston almanakkatoimisto, 2007. ISBN 952-10-3221-9. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 23.4.2010).
  39. ↑ Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918 - 1922, s. 224. Helsinki: SKS, 2005. ISBN 951-746-687-0.
  40. ↑ Pääkonsulinviraston perustaminen Suomen suurlähetystö, Moskova. 2010. Viitattu 24.11.2016.
  41. ↑ Tarton rauhasta 90 vuotta Yle uutiset. Viitattu 30.3.2016.
  42. ↑ Ahvenanmaan kysymys Mannerheim. Viitattu 30.3.2016.
  43. ↑ Ahvenanmaan historiaa Visit Åland. Viitattu 30.3.2016.

Kirjallisuutta

  • Suomen itsenäisyyden tunnustaminen (toim. Aaro Pakaslahti). Ulkoasiainministeriö, Helsinki 1937.
  • Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Ohto Manninen). Valtionarkisto, Helsinki 1992. ISBN 951-37-0727-X
  • Seppo Hentilä, Osmo Jussila ja Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2009. Sanoma Pro, 2009. ISBN 9789510332412.
  • Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi (2 nidettä). WSOY 1967–1971, Porvoo.
  • Martti Häikiö: A Brief History of Modern Finland. 1992. ISBN 9789514558887
  • L. A. Puntila: Finland 1917-1967 – An Assessment of Independence. Kirjayhtymä 1967.

Aiheesta muualla

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_itsenäistyminen&oldid=16112713”